JAETTU NYT-HETKI, PORTTI RAKKAUTEEN JA MIELIKUVIEN TUOLLE PUOLEN

Jaakko Muhonen kuvaa artikkelissaan, Mielen rakentuminen, sitä minkä tunnistan tapahtuneen omassa elämässänni.

Hän puhuu mielen positiivisesta ja negatiivisesta rakentumisesta.

Positiivisuus tarkoittaa tässä sitä, kun alamme tehdä havaitsemastamme maailmasta käsiteitä mielessämme. Arvottaen lajittelemme havaitsemamme asiat karkeasti ottaen haluttaviin, torjuttaviin ja merkityksettömiin. Rakkaudestakin me teemme käsitykset - kuvat - mieleemme. Sanomme rakkauden olevan sellaista ja tällaista, että siihen kuuluu sitä ja tätä ja rakkaus ilmenee niin ja näin. Näitä tekemiämme merkityksiä sitten säädämme varttuessamme ja näin mielen rakentuminen jatkuu automaattisena ajatustoimintana ohjaten meidän elämäämme.

Negatiivinen rakentuminen tapahtuu taas siten ettemme kykenekään sovittamaan jotakin kokemaamme entisiin mielenmalleihimme, vaan se kyseenalaistaakin vanhoja käsityksemme. Säätäminen ei onnistukaan. Tavallisesti siirrämme tällaisen tapahtuman alitajuntaan ja porskutamme eteenpäin koettaen unohtaa sen. Jos kuitenkin olemme herkistyneet kuuntelemaan sisäisiä kokemuksiamme ja tuntemuksiamme, eikä elämä enää ole niin päivänselvää eteenpäin porskuttamista, niin silloin voi jäädä kuuntelemaan kokemusta ja antaa sille tilaa olla olemassa. Kokemus voi johtaa monien rakentamiemme kuvien ja niille antamiemme merkitysten sortumiseen, mieli rakentuu negatiivisesti. Tämä muutos on aina enemmän tai vähemmän kivulias ja kokemuksena negatiivinen tapahtuessaan, mutta selkiydyttyään lopulta hyvinkin positiivinen.

Minulle tuollaisen käsitysteni mittavan kyseenalaistamisen lopullisesti laukaisi muutamat avomieliset kohtaamiset ihmisten kanssa. Toki jo jonkin aikaa olin katsellut maailmaa jotenkin etäämmältä, mutta nämä kohtaamiset laittoivat minut katsomaan käsityksiäni rakkaudesta uudelleen.

Koin sellaista yhteyttä ja yhteisyyttä niissä tilanteissa, mikä oli aivan uutta. Ne tilanteet vain tulivat eteeni mitenkään etsimättä tai tavoittelematta niitä. Ja mitä niissä tapahtui? Ei mitään erityistä. Vain avomielistä keskustelua, jakamista ja kuuntelua, siitä mitä minun ja toisen mielen päällä oli. Vai onkohan tällainen sittenkin jotain, mitä emme normaalisti tee?

Nämä yhteyden kokemukset sitten piirtyivät vasten elettyä elämääni ja varsinkin juuri vasten sen hetkisiä kokemuksia elämässäni, jossa parisuhteestani oli kadonnut kaikki yhteisyyden ja yhteyden tuntu. Me kumpikin olimme eläneet siinä niistä  mieleemme rakennetuista merkityksistä käsin, joita olimme maailman kuvista mieleemme tehneet. Ja oleellista siinä elämässä oli huominen. Mennä jotain kohti, joka on huomenna. Se elämä oli tekemistä ja sai sisältönsä siitä, ei siinä ollut tilaa pysähtymiselle ja läsnäololle. Mutta näitä asioita en silloin vielä nähnyt ja ymmärtänyt.

Lopulta jäin katsomaan erään tuollaisen kohtaamisen täydellisyyttä. Kokemukseni kertoi, että se oli täydellistä. Mitä siihen voisi lisätä? Ihanan ihastuttava.

Ja sitten tuli ihastuminen. Ehkä voisin saada tuon kokemuksen takaisin, jos tuo ihminen olisi osa elämääni. Ja ihastumisen mukana tuli varovaisuus sanomisissa, eli pelko. Pelko menettää jotain mitä ei vielä edes ollut. Ajatus oli enemmän tulevaisuudessa, kuin siinä mikä siinä hetkessä oli. Minä yritin tarttua hetkeen, tuoda ajan piiriin sen mikä tapahtui nyt- hetkessä, mutta ei hetkeen voi tarttua tuhoamatta sitä, mikä voi tapahtua ja olla vain hetkessä.

Ajastaan ihmettely ja katsominen avasi näkemään millainen toisen kanssa jaettu nyt-hetki on. Siinä minä en halua itselleni mitään. Eikä tuo toinenkaan. Olemme täysin auki ja pelkäämättä, mitä toinen minusta ajattelee. Olemme tosia toisillemme. Ei ole mitään peiteltävää, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, ei tarvetta tehdä vaikutusta. Olemme läsnä ja kuulemme kunnioittaen toisiamme. Annamme kaiken olla niin kuin on. Anteeksianto on siinä koko ajan läsnä. Olemme anteeksiannon sisällä. Näin tulemme kohdanneeksi käsitteiden ja merkitysten tuolla puolen. Jopa ajan ja paikan kokemus haipuu siinä läsnäolemisessa taustalle.

Yhteys on, mutta se on jossain sen vanhan tutun maailman tuolla puolen. Hengessä sanoisin, jos siitä nyt jotain voi sanoa. Rakkaus on siinä vapaasti olemassa ilona, keveytenä ja kiitollisuutena. Ja Rakkaus on sinä, koska olemme Rakkaus automaattisesti egon ollessa poissa kontrolli ja hyötymistarpeineen. Hyvinkin voisin kutsua näitä kohtaamisen hetkiä Todellisiksi Elossaolemisen Pyhiksi hetkiksi, jotka jättivät jälkeensä kysymyksen, oliko siellä edes kahta? Oliko vain Yksi?

Kun nuo kohtaamisen kokemukset hämmensivät mieleni niin, että käsitykseni rakkaudesta kyseenalaistui, johti se lopulta sellaiseen sisäiseen tutkimusmatkaan missä mitään entistä käsitystään ja totuuttaan ei voinut jättää katsomatta, että millaisista kuvista ne oli tullut tehtyä.

INNOITTUNUT TAVALLISUUDESSA

Koetin vaihtaa tuota taustaa, mutta en osaa säätää omia kuviani sopiviksi. Joten olkoon. Ja tuo aamun hetki sinänsä onkin minusta ihan hyvä. Itselleni aamun hiljaiset hetket, jolloin maailma ei vielä ole herännyt tohinaansa, ovat olleet merkittäviä oivallusten tuojia.

Miten väkivaltainen maailma onkaan aikataulujensa kanssa! Mutta ilman sitäkin kokemusta rauhallisen aamun kokemuksella ei olisi kontrastia, jota vasten sen arvo voisi tulla ilmi. Samahan se on oikeastaan kaikilla maailman arvostamilla tavoilla ja tottumuksilla. Ne voivat toimia herätyskelloina Todelliselle Itsellemme, joka alkaa havahtua kaiken väkivaltaisen pakottamisen ja vaatimisen stressaavassa puristuksessa. Olenkin ollut kiitollinen maailmalle siitä kun se puristi minua tarpeeksi kovasti. Jos elämäni olisi mennyt, ei niin kovinkaan paljoa kivuttomammin, niin olisin varmaankin tyytynyt siihen draamaan mitä se oli. Vaikka ei se niin dramaattista ollutkaan, kuin tiedän monilla muilla oleen ja olevan. Onneksi oli niin pieni kipukynnys.

Vähän aikaa sitten eräs ihminen sanoi odottavansa innolla tulevaa matkaansa ja kysyi minulta, mitä minä odotan innolla, tai mikä saa minut innostumaan? Tuntui miltei väärälle sanoa hänelle etten minä odota mitään innolla. Etten ole pitkään aikaan ollut innoissani minkään odottamisesta. En oikein tiedä miksi sen sanominen arvelutti? Siksikö, että se jotenkin pilaisi hänen ilonsa vai siksi, että hän pitäisi minua outona? Ehkä se tunne oli sekoitus kumpaakin. Innoittuminen kyllä on tuttu tunne. Se liittyy kuitenkin oivalluksiin, jotka tulevat sisältä päin aivan odottamatta, kunhan olen itse poissa niiden tieltä ja silloin kun niille sopii, sekä oivallusten jakamiseen jonkun toisen kanssa.

Joskus aikaisemmin olisin ihan samoin ollut innostunut ja täpinöissäni vaikka ulkomaan matkasta, mutta se tunne on kadonnut. Luulen sen johtuvan siitä, kun tajuaa eri paikojen olevan vain hiukan erilaisia kuin tämä paikka, ja ihmisten siellä hiukan erilaisia kuin täällä. Sama tavallisuus, sama draama, vain eri näyttämöllä.

SALATUT ELÄMÄT

Tuli pidettyä mökillä kesäkauden avausretriitti ihan itseni kanssa. Tai olihan siellä joutsenet konsertoimassa ja odottelemassa jäitten lähtöä, mutta enimmäkseen oli hiljaisuus. Hiljaisuus myös silläkin tavalla, kun puutuivat kaikki tekniset hienoudet häiritsemästä ajatuksia. Yllätyin ihan siitä rauhan kokemuksesta, vaikka elämäni ei kovin monimutkaista muutenkaan ole.

Sitten täällä kotona ruokaa laitellessani yhtäkkiä kirkastui mielessäni hyvin selkeäksi se, että hitto! Katselemme täällä maailmassa ihan oikeasti 'salattuja elämiä'. Meidän silmämme eivät todellakaan näe ihmisten todellisuutta, koska se on niiden ulottumattomissa jokaisen sisäisessä kokemisessa ja tuntemisessa. Nyt voi jokainen tykönään miettiä kuinka rehellisesti me näytämme ja kerromme, edes läheisillemme, tuntemuksemme ja ajatuksemme?

Talven aikana olen ollut parikeskustelukurssilla (kts. Co-cuonseling), jossa viikoittain keskustelemme ja kuuntelemme toisiamme. Luottamuksen lisääntyessä olemme voineet jakaa yhä yksityisemmille tuntuneita asioita. Jaettava aika on pidentynyt ajan myötä niin, että kumpikin saa puhua ainakin 40 minuuttia, koska vähemmässä ajassa ei ehdi päästä sille syvyydelle, missä voi asioihin liittyvät tunteetkin tulla näkyviksi. Keskustelujen tarkoituksena on mahdollistaa katsoa yhä syvemmälle omaan sisimpäänsä ja myös laittaa se, mitä sieltä löytyy, toisenkin katsottavaksi. Kumpikin saa olla totta ja rehellinen, juuri sellainen kuin on ja luopua luomasta itsestään vaikutelmia tai siloteltua kuvaa.

Tätä taustaa vasten piirtyi nyt selkeänä se salattujen elämien teatteri, mikä maailma todellakin on. Ei ole eroa kumpaa katsomalla, tv:n salkkareita vai maailman salkkareita, ihmislapsi rakentaa toiveensa, unelmansa, käsityksensä asioista ja arvomaailmansa niin kuin kokemusmaailmansakin. Kaikkialla maailmassa pyörii saman näytöksen erilaisia variaatioita erilaisissa kulisseissa. Yhteistä niille kaikille on se, että ne houkuttelevat meitä teille, jotka eivät johda minnekään, koska ne ovat syntyneet illuusioista ja pitävät sitä vain yllä. Näyttämöllä ihmiset pelkäävät olla aitoja ja todellisia itsejään, he näyttävät katsojille vain sen, mikä sopii yleisen mielipiteen käsikirjoitukseen ja luo heistä itsestään normaalin ihmisen vaikutelman. Eli ilo pintaan vaikka sydän märkänis. Siinä yksi ns. kansanviisaus.

Moi!

Tervetuloa blogiini!

Tämä on ollut työn alla aika kauan. Välillä jo unohdinkin tämän ja tein kotisivuja, mutta sitten kuitenkin päädyin tähän ratkaisuun.

Nyt ei ole hirveesti sanottavaa, enkä tiedä mihin tahtiin tulen tätä blogia kirjoittelemaan. Tuossa vieressä on kuitenkin pari juttua jotka halusin jakaa. Jotain juttuja on kehitys vaiheessa ja aikanaan ne tulevat omiin välilehtiinsä.

Siis aikanaan...