Koetin
vaihtaa tuota taustaa, mutta en osaa säätää omia kuviani
sopiviksi. Joten olkoon. Ja tuo aamun hetki sinänsä onkin minusta
ihan hyvä. Itselleni aamun hiljaiset hetket, jolloin maailma ei
vielä ole herännyt tohinaansa, ovat olleet merkittäviä
oivallusten tuojia.
Miten
väkivaltainen maailma onkaan aikataulujensa kanssa! Mutta ilman
sitäkin kokemusta rauhallisen aamun kokemuksella ei olisi
kontrastia, jota vasten sen arvo voisi tulla ilmi. Samahan se on
oikeastaan kaikilla maailman arvostamilla tavoilla ja tottumuksilla.
Ne voivat toimia herätyskelloina Todelliselle Itsellemme, joka alkaa
havahtua kaiken väkivaltaisen pakottamisen ja vaatimisen
stressaavassa puristuksessa. Olenkin ollut kiitollinen maailmalle
siitä kun se puristi minua tarpeeksi kovasti. Jos elämäni olisi
mennyt, ei niin kovinkaan paljoa kivuttomammin, niin olisin
varmaankin tyytynyt siihen draamaan mitä se oli. Vaikka ei se niin
dramaattista ollutkaan, kuin tiedän monilla muilla oleen ja olevan.
Onneksi oli niin pieni kipukynnys.
Vähän
aikaa sitten eräs ihminen sanoi odottavansa innolla tulevaa
matkaansa ja kysyi minulta, mitä minä odotan innolla, tai mikä saa
minut innostumaan? Tuntui miltei väärälle sanoa hänelle etten
minä odota mitään innolla. Etten ole pitkään aikaan ollut
innoissani minkään odottamisesta. En oikein tiedä miksi sen
sanominen arvelutti? Siksikö, että se jotenkin pilaisi hänen
ilonsa vai siksi, että hän pitäisi minua outona? Ehkä se tunne
oli sekoitus kumpaakin. Innoittuminen kyllä on tuttu tunne. Se
liittyy kuitenkin oivalluksiin, jotka tulevat sisältä päin aivan
odottamatta, kunhan olen itse poissa niiden tieltä ja silloin kun
niille sopii, sekä oivallusten jakamiseen jonkun toisen kanssa.
Joskus
aikaisemmin olisin ihan samoin ollut innostunut ja täpinöissäni
vaikka ulkomaan matkasta, mutta se tunne on kadonnut. Luulen sen
johtuvan siitä, kun tajuaa eri paikojen olevan vain hiukan erilaisia
kuin tämä paikka, ja ihmisten siellä hiukan erilaisia kuin täällä. Sama tavallisuus, sama draama, vain eri näyttämöllä.
