MIELI

ISÄNTÄ VAI RENKI?

Minulle on ehkä alkanut valjeta miten mielikuvat, jotka ympäristöltämme omaksumme, muodostuvat kuin käyttöjärjestelmäksi ohjaamaan elämäämme.

Lapsena me kohtaamme tuntemattoman maailman. Isommat ihmiset ympärillämme näyttävät tietävän siitä kaikenlaista. Lapsikin haluaa ymmärtää mistä toiset puhuvat tai muuten viestivät. Ymmärryksen kautta hänkin liittyy toisiin ihmisiin, mikä on tärkeää turvallisuuden kokemuksen ja yhteen kuulumisen vuoksi.

Oleellisesti mielikuviimme liittyvät hyvin kokonaisvaltaiset tunne reaktiot. Mielikuvissamme me voimme kokea iloa, surua, vihaa, pettymystä, rakkautta jotka tuntuvat kehollisinakin kokemuksina. Mielikuvat synnyttävät ja säätelevät tunne kokemuksiamme, etenkin emotionaalisia.

Lapsi tekee mieleensä kuvia, eli kuvittelee kuulemansa tapahtumat mielessään. Hän käy niitä läpi ja tekee niihin muutoksia sitä mukaa kun ymmärryksensä ja kokemuksensa kasvaa. Vuosien kuluessa mielenkuvia tulee aina lisää ja niitä pyöritetään ja päivitetään lähes lakkaamatta valveilla ollessamme. Meille kerrottu maailman kuvaus syöpyy joka toistolla ja säädöllä hiukan tiukemmin mielemme uurteisiin.

Joskus voimme huomata ymmärtäneemme jotakin hassusti tai väärin, mutta ilmeisimmät maailman totuudet lähes poikkeuksetta pysyvät. Niiden pitkät perinteet ja yleisen mielipiteen tuki estävät meitä katsomasta niitä ilman mielikuviamme. Ja toisaalta meille ei tule mieleemme, että niin voisi edes tehdä. Me arvioimme asioita vain mielikuviemme kautta niin kauan kun emme näe, miten ajatukset ja tunteet toimivat toisiinsa kietoutuneina, kuin automaattisena kehänä ikiliikkujan lailla toisiaan ruokkien.

Lapsena käynnistynyt mielen prosessin "näkeminen" on ehto sille, että voimme tulla tietoiseksi mielen luonteesta. Että tuo sisäinen "näkeminen" voi avutua, tätyy tapahtua jonkinlainen pysähtyminen, joka herättää meissä olevan hiljaisen ihmettelijän. Kun huomaamme että voimme hiljentää mielemme ja siihen liittyvät tunnereaktiot, alamme huomata kuinka voimme katsoa vastaan tulevia tapahtumia niin, etteivät ne enää nielaisekaan meitä automaattisesti mukaansa.

MIELIKUVIEN KETJU

Lapsena kohtaamme maailman jota emme tunne. Me vain katsomme sitä ilman nimiä ja käsitteitä, luokittelusta vapaana. Sanoihin liittyvä arviointi ja asioiden nimeäminen on vielä tuonnempana ja näemme kaiken sellaisena kuin se on.

Katselemme kaikkea kiinnostuneesti ja lopulta alamme jotenkin ymmärtää tapahtumia ympärillämme. Ensimmäisenä opimme lukemaan kehonkieltä, ilmeitä, eleitä ja äänensävyjä.

Puheen myötä alamme muodostaa mielikuvia tuosta vielä niin tuntemattomasta ja ihmeellisestä maailmasta.

Kuvitamme ja elämme mielessämme isompien ihmisten kertomuksia ja olemuksen heijastamia elämyksiä, joita niihin näyttää liittyvän.

Tämä on hyvin tarpeellista hyväksytyksi tulomme kannalta. Sillä ensinnäkin: meidän on opittava säännöt.

Toiseksi: meidän kuulumisemme toisten yhteyteen - maailmaan, kulttuuriin johon olemme syntyneet – tapahtuu koettamalla ymmärtää heitä. 

MUTTA MUTTA...

Eräs todella hyvin tärkeä asia lapselta jää huomaamatta! Nimittäin se kuinka aikuiset kertovat useinkin hyvin silotellun version jostain tapahtumasta, jolloin se ei olekaan koko totuus. Tätä lapsi ei pienenä huomaa, jolloin monet merkittävät käsitykset mieleen kuvittuu ja juurtuu. Varttuessamme kyllä alamme huomatakin kuinka tarinoista jää jotain kertomatta, mutta emme tajua mitä mielessämme jo on tapahtunut. Peruskuvat on tehty. Meistäkin tulee tarinan eikä totuuden kertojia ja elämästä tästä syystä teatteria, josta uudet lapset tekevät taas kuvia mieleensä. Noidankehä.

Jo varhain mielemme alkaa suuntautua tulevaisuuteen, koska siellä olemme enemmän kuin nyt tai menneisyydessä. Kasvaessamme odotuksemme suuntautuvat yhä voimakkaammin odottamaan tulevaisuudelta yhä enemmän. Jokainen syntymäpäivämme tuo yhä lähemmäksi sen ajan, kun voimme kokea kaikkea sitä mistä olemme vuosikausia vain haaveilleet mielikuvissamme. Myös asioitten arvottaminen liittyy oleellisesti tähän vaiheeseen.

Aluksi joudumme korjaamaan mielikuviamme ymmärryksen kasvaessa jatkuvasti. Me päivitämme meille kerrottua ja näytettyä maailmankuvausta kuin tietokoneohjelmaa. Mielemme on käynnistynyt joskus, ja siitä pisteestä voidaan vetää suora viiva siihen pisteeseen, jossa mielemme on nyt, jos emme ole koskaan kajonneet mielemme automatiikkaan sitä pysäyttämällä ja tutkimalla. Mielemme sisällöllä on jatkuvuus, joka ulottuu lapsuuteemme, mutta sillä on myös jatkuvuus, joka ulottuu sukupolvien ketjussa kauas historiaan.

Aina maailman heijastamaan kuvaan perustuva mielensisältömme on kuitenkin jatkumoa ympäristömme ihmisten mielikuville, jotka monilta osin tulevat kaukaa historian hämärästä.  Esimerkiksi morsiamen kantaminen kynnyksen yli saattaa periytyä ajalta, jolloin nainen oli miehen omaisuutta ja vaimoja saatettiin ottaa ryöstämällä. Aina me tulemme ja olemme tulleet mielikuvien ohjaamaan maailmaan.

Kun nyt muistetaan kuinka hataralla pohjalla mielikuvamme aluksi ovat, niin kuinka oikea ja totuudellinen on yleisen mielipiteen ja normaaliuden käsitteiden välittämä kuva asioista?

Entä jos sinne joukkoon onkin tullut mukaan joku kummallisuus - erehdys, joka siirtyy sukupolvien ketjussa eteenpäin? Tällaisesta kummallisuudesta voisi ottaa esimerkiksi pienten tyttöjen ympärileikkausperinteen jossain kulttuureissa. Asian kauhistelun sijaan on parempi jos se herättää kysymyksen, onko minun ja kulttuurini vaalimissa arvoissa jotain, jolla ei olekaan todellista arvoa? Kauhistelu ja toisten kummallisuuksien osoittelu lienee se mikä juurikin tehokkaasti estää näkemästä tähän lähelle, siihen omaan pesään ja maailmaan.

Olisiko sitten jokaisen tutkittava mielensä sisältö ja kuinka se olisi mahdollista?

MIELIKUVAJATKUVUUTEMME KATKAISEMINEN

Oma kokemukseni oli aikoinaan, että olen ollut historian jatke ja tuo oivallus syntyi siihen tilaan, joka jäi vapaaksi hiljentäessäni mieleni.

Meidän mielemme on kiinni sukupolvienketjussa niin kauan kuin annamme mielemme omia aikojaan pyörittää sisältöään sillä automatiikalla, joka lapsuudessamme on lähtenyt käyntiin.

Jokaisen meidän mieli kehittyy ja toimii hyvin samalla tavalla, vain sen kuvien sisältö vaihtelee kasvu ympäristöstämme riippuen. Mielikuvistamme käsin - ensin niitä pysäyttämättä - me emme voi nähdä millaiselle todellisuudelle ne perustuvat. Se on vain vanhojen kuvien korjailua ja säätämistä.

On muistettava että mielemme sisältö ei ole pelkästään päässämme pyörivissä ajatuksissa, vaan siihen liittyy kiinteästi tunnekokemuksemme. Ajatukset synnyttävät tunteita ja kokemuksia, jotka taas vuorostaan ajatuksia jne. Kehä on kietoutunut tiedostamattomaksi automaattiseksi prosessiksi, jonka oletamme ilman muuta kuuluvan luontaiseen olemukseemme.

Jos pystyn näkemään ja käsittämään syvällisesti sen, että mieleni häly on itse oppimani asia, niin voin ymmärtää senkin että sen voi myös peruuttaa. Se automatiikka, jolla aikuinen mieleni toimii, ei ollut minussa lapsena, eikä siten luontaisena minussa.

Koko tämä prosessi on pysäytettävissä. Teemme nyt vain päin vastoin kuin lapsena. On opittava katsomaan uudelleen maailmaa lapsen sanattomasta hiljaisesta mielestä käsin.

Prosessin pysäyttäminen tuo piankin selkeyttä siihen, mikä aluksi näyttää niin sekavalle. Ja pian huomaamme elämässämme asioita, joita emme enää kaipaa, vaikka ne joskus tuntuivat kovinkin tärkeille.

Mielen hiljentäminen ei ole mikään zombi-tila vaikka se sellaiselta helposti voi vaikuttaa. Jokaisella meillä on kokemuksia siitä kuinka joku nimi tai vastaava pieni asia ei tule mieleen vaikka kuinka yrittää, mutta kun päästämme irti koko asiasta se äkkiä muistuukin mieleen. Jotakin hyvin samankaltaista koen tapahtuvaksi mielen hiljentämisessä. Ja hyvinkin oleellista minusta siinä on tuo samainen irti päästäminen, kun halutaan katsoa neutraalisti ympärillä olevaa maailmaa ja omia käsityksiä siitä. Välttämättä sinä aikana kun istuu hiljaa ei tapahdu mitään uutta oivaltamista, mutta sitten aivan yllättäen voi jälkeen päin valjeta joku laajakin asia välähdyksen omaisena kuvana mielessä ilman ajattelu prosessia. Siksi kai tässä yhteydessä puhutaankin usein näkemisestä sielun silmin.

Ja mitä tästä sitten on hyötyä? Elämä ei enää ole vuoristorata jossa toiveiden ja pettymysten mukana mieli menee ylös ja alas. Mieli rauhoittuu kohtaamaan elämän tässä hetkessä ennakoimatta ja pelkäämättä tulevaa. Toiminta syntyy tästä hetkestä käsin, eikä tulevaisuuteen heijastetun kuvitelman perusteella. Sisäinen levottomuus muuttuu sisäiseksi levollisuudeksi ja ennen pieninä pidetyistä asioista tulee arvokkaita. Luonto, istuminen kesäyönä laiturilla kuikan huudon kiiriessä järvellä, kissan silittely, kynttilä illallinen yksin tai yhdessä ystävän/ystävien kanssa... Kohtaamiset ihmisten kanssa voivat tulla paljon merkityksellisemmiksi ja syvästi läsnä oleviksi yhteyden kokemuksiksi. Voi hyvin sanoa että ulkopuolella olevat rahalla hankittavat kokemukset väistyvät, korvautuen näin yksinkertaisilla asioilla. Tämä tuntuu myös vapautena maailmasta, kun ei enää tarvitse säntäillä niin monien asioiden ja elämysten perään. Ja tietysti se hyöty, kun voin näin käyttää mieltäni tietoisesti, kun aiemmin mieli käytti minua tietämättäni.

JAETTU NYT-HETKI, PORTTI RAKKAUTEEN JA MIELIKUVIEN TUOLLE PUOLEN

Jaakko Muhonen kuvaa artikkelissaan, Mielen rakentuminen, sitä minkä tunnistan tapahtuneen omassa elämässänni.

Hän puhuu mielen positiivisesta ja negatiivisesta rakentumisesta.

Positiivisuus tarkoittaa tässä sitä, kun alamme tehdä havaitsemastamme maailmasta käsiteitä mielessämme. Arvottaen lajittelemme havaitsemamme asiat karkeasti ottaen haluttaviin, torjuttaviin ja merkityksettömiin. Rakkaudestakin me teemme käsitykset - kuvat - mieleemme. Sanomme rakkauden olevan sellaista ja tällaista, että siihen kuuluu sitä ja tätä ja rakkaus ilmenee niin ja näin. Näitä tekemiämme merkityksiä sitten säädämme varttuessamme ja näin mielen rakentuminen jatkuu automaattisena ajatustoimintana ohjaten meidän elämäämme.

Negatiivinen rakentuminen tapahtuu taas siten ettemme kykenekään sovittamaan jotakin kokemaamme entisiin mielenmalleihimme, vaan se kyseenalaistaakin vanhoja käsityksemme. Säätäminen ei onnistukaan. Tavallisesti siirrämme tällaisen tapahtuman alitajuntaan ja porskutamme eteenpäin koettaen unohtaa sen. Jos kuitenkin olemme herkistyneet kuuntelemaan sisäisiä kokemuksiamme ja tuntemuksiamme, eikä elämä enää ole niin päivänselvää eteenpäin porskuttamista, niin silloin voi jäädä kuuntelemaan kokemusta ja antaa sille tilaa olla olemassa. Kokemus voi johtaa monien rakentamiemme kuvien ja niille antamiemme merkitysten sortumiseen, mieli rakentuu negatiivisesti. Tämä muutos on aina enemmän tai vähemmän kivulias ja kokemuksena negatiivinen tapahtuessaan, mutta selkiydyttyään lopulta hyvinkin positiivinen.

Minulle tuollaisen käsitysteni mittavan kyseenalaistamisen lopullisesti laukaisi muutamat avomieliset kohtaamiset ihmisten kanssa. Toki jo jonkin aikaa olin katsellut maailmaa jotenkin etäämmältä, mutta nämä kohtaamiset laittoivat minut katsomaan käsityksiäni rakkaudesta uudelleen.

Koin sellaista yhteyttä ja yhteisyyttä niissä tilanteissa, mikä oli aivan uutta. Ne tilanteet vain tulivat eteeni mitenkään etsimättä tai tavoittelematta niitä. Ja mitä niissä tapahtui? Ei mitään erityistä. Vain avomielistä keskustelua, jakamista ja kuuntelua, siitä mitä minun ja toisen mielen päällä oli. Vai onkohan tällainen sittenkin jotain, mitä emme normaalisti tee?

Nämä yhteyden kokemukset sitten piirtyivät vasten elettyä elämääni ja varsinkin juuri vasten sen hetkisiä kokemuksia elämässäni, jossa parisuhteestani oli kadonnut kaikki yhteisyyden ja yhteyden tuntu. Me kumpikin olimme eläneet siinä niistä  mieleemme rakennetuista merkityksistä käsin, joita olimme maailman kuvista mieleemme tehneet. Ja oleellista siinä elämässä oli huominen. Mennä jotain kohti, joka on huomenna. Se elämä oli tekemistä ja sai sisältönsä siitä, ei siinä ollut tilaa pysähtymiselle ja läsnäololle. Mutta näitä asioita en silloin vielä nähnyt ja ymmärtänyt.

Lopulta jäin katsomaan erään tuollaisen kohtaamisen täydellisyyttä. Kokemukseni kertoi, että se oli täydellistä. Mitä siihen voisi lisätä? Ihanan ihastuttava.

Ja sitten tuli ihastuminen. Ehkä voisin saada tuon kokemuksen takaisin, jos tuo ihminen olisi osa elämääni. Ja ihastumisen mukana tuli varovaisuus sanomisissa, eli pelko. Pelko menettää jotain mitä ei vielä edes ollut. Ajatus oli enemmän tulevaisuudessa, kuin siinä mikä siinä hetkessä oli. Minä yritin tarttua hetkeen, tuoda ajan piiriin sen mikä tapahtui nyt- hetkessä, mutta ei hetkeen voi tarttua tuhoamatta sitä, mikä voi tapahtua ja olla vain hetkessä.

Ajastaan ihmettely ja katsominen avasi näkemään millainen toisen kanssa jaettu nyt-hetki on. Siinä minä en halua itselleni mitään. Eikä tuo toinenkaan. Olemme täysin auki ja pelkäämättä, mitä toinen minusta ajattelee. Olemme tosia toisillemme. Ei ole mitään peiteltävää, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, ei tarvetta tehdä vaikutusta. Olemme läsnä ja kuulemme kunnioittaen toisiamme. Annamme kaiken olla niin kuin on. Anteeksianto on siinä koko ajan läsnä. Olemme anteeksiannon sisällä. Näin tulemme kohdanneeksi käsitteiden ja merkitysten tuolla puolen. Jopa ajan ja paikan kokemus haipuu siinä läsnäolemisessa taustalle.

Yhteys on, mutta se on jossain sen vanhan tutun maailman tuolla puolen. Hengessä sanoisin, jos siitä nyt jotain voi sanoa. Rakkaus on siinä vapaasti olemassa ilona, keveytenä ja kiitollisuutena. Ja Rakkaus on sinä, koska olemme Rakkaus automaattisesti egon ollessa poissa kontrolli ja hyötymistarpeineen. Hyvinkin voisin kutsua näitä kohtaamisen hetkiä Todellisiksi Elossaolemisen Pyhiksi hetkiksi, jotka jättivät jälkeensä kysymyksen, oliko siellä edes kahta? Oliko vain Yksi?

Kun nuo kohtaamisen kokemukset hämmensivät mieleni niin, että käsitykseni rakkaudesta kyseenalaistui, johti se lopulta sellaiseen sisäiseen tutkimusmatkaan missä mitään entistä käsitystään ja totuuttaan ei voinut jättää katsomatta, että millaisista kuvista ne oli tullut tehtyä.

INNOITTUNUT TAVALLISUUDESSA

Koetin vaihtaa tuota taustaa, mutta en osaa säätää omia kuviani sopiviksi. Joten olkoon. Ja tuo aamun hetki sinänsä onkin minusta ihan hyvä. Itselleni aamun hiljaiset hetket, jolloin maailma ei vielä ole herännyt tohinaansa, ovat olleet merkittäviä oivallusten tuojia.

Miten väkivaltainen maailma onkaan aikataulujensa kanssa! Mutta ilman sitäkin kokemusta rauhallisen aamun kokemuksella ei olisi kontrastia, jota vasten sen arvo voisi tulla ilmi. Samahan se on oikeastaan kaikilla maailman arvostamilla tavoilla ja tottumuksilla. Ne voivat toimia herätyskelloina Todelliselle Itsellemme, joka alkaa havahtua kaiken väkivaltaisen pakottamisen ja vaatimisen stressaavassa puristuksessa. Olenkin ollut kiitollinen maailmalle siitä kun se puristi minua tarpeeksi kovasti. Jos elämäni olisi mennyt, ei niin kovinkaan paljoa kivuttomammin, niin olisin varmaankin tyytynyt siihen draamaan mitä se oli. Vaikka ei se niin dramaattista ollutkaan, kuin tiedän monilla muilla oleen ja olevan. Onneksi oli niin pieni kipukynnys.

Vähän aikaa sitten eräs ihminen sanoi odottavansa innolla tulevaa matkaansa ja kysyi minulta, mitä minä odotan innolla, tai mikä saa minut innostumaan? Tuntui miltei väärälle sanoa hänelle etten minä odota mitään innolla. Etten ole pitkään aikaan ollut innoissani minkään odottamisesta. En oikein tiedä miksi sen sanominen arvelutti? Siksikö, että se jotenkin pilaisi hänen ilonsa vai siksi, että hän pitäisi minua outona? Ehkä se tunne oli sekoitus kumpaakin. Innoittuminen kyllä on tuttu tunne. Se liittyy kuitenkin oivalluksiin, jotka tulevat sisältä päin aivan odottamatta, kunhan olen itse poissa niiden tieltä ja silloin kun niille sopii, sekä oivallusten jakamiseen jonkun toisen kanssa.

Joskus aikaisemmin olisin ihan samoin ollut innostunut ja täpinöissäni vaikka ulkomaan matkasta, mutta se tunne on kadonnut. Luulen sen johtuvan siitä, kun tajuaa eri paikojen olevan vain hiukan erilaisia kuin tämä paikka, ja ihmisten siellä hiukan erilaisia kuin täällä. Sama tavallisuus, sama draama, vain eri näyttämöllä.

SALATUT ELÄMÄT

Tuli pidettyä mökillä kesäkauden avausretriitti ihan itseni kanssa. Tai olihan siellä joutsenet konsertoimassa ja odottelemassa jäitten lähtöä, mutta enimmäkseen oli hiljaisuus. Hiljaisuus myös silläkin tavalla, kun puutuivat kaikki tekniset hienoudet häiritsemästä ajatuksia. Yllätyin ihan siitä rauhan kokemuksesta, vaikka elämäni ei kovin monimutkaista muutenkaan ole.

Sitten täällä kotona ruokaa laitellessani yhtäkkiä kirkastui mielessäni hyvin selkeäksi se, että hitto! Katselemme täällä maailmassa ihan oikeasti 'salattuja elämiä'. Meidän silmämme eivät todellakaan näe ihmisten todellisuutta, koska se on niiden ulottumattomissa jokaisen sisäisessä kokemisessa ja tuntemisessa. Nyt voi jokainen tykönään miettiä kuinka rehellisesti me näytämme ja kerromme, edes läheisillemme, tuntemuksemme ja ajatuksemme?

Talven aikana olen ollut parikeskustelukurssilla (kts. Co-cuonseling), jossa viikoittain keskustelemme ja kuuntelemme toisiamme. Luottamuksen lisääntyessä olemme voineet jakaa yhä yksityisemmille tuntuneita asioita. Jaettava aika on pidentynyt ajan myötä niin, että kumpikin saa puhua ainakin 40 minuuttia, koska vähemmässä ajassa ei ehdi päästä sille syvyydelle, missä voi asioihin liittyvät tunteetkin tulla näkyviksi. Keskustelujen tarkoituksena on mahdollistaa katsoa yhä syvemmälle omaan sisimpäänsä ja myös laittaa se, mitä sieltä löytyy, toisenkin katsottavaksi. Kumpikin saa olla totta ja rehellinen, juuri sellainen kuin on ja luopua luomasta itsestään vaikutelmia tai siloteltua kuvaa.

Tätä taustaa vasten piirtyi nyt selkeänä se salattujen elämien teatteri, mikä maailma todellakin on. Ei ole eroa kumpaa katsomalla, tv:n salkkareita vai maailman salkkareita, ihmislapsi rakentaa toiveensa, unelmansa, käsityksensä asioista ja arvomaailmansa niin kuin kokemusmaailmansakin. Kaikkialla maailmassa pyörii saman näytöksen erilaisia variaatioita erilaisissa kulisseissa. Yhteistä niille kaikille on se, että ne houkuttelevat meitä teille, jotka eivät johda minnekään, koska ne ovat syntyneet illuusioista ja pitävät sitä vain yllä. Näyttämöllä ihmiset pelkäävät olla aitoja ja todellisia itsejään, he näyttävät katsojille vain sen, mikä sopii yleisen mielipiteen käsikirjoitukseen ja luo heistä itsestään normaalin ihmisen vaikutelman. Eli ilo pintaan vaikka sydän märkänis. Siinä yksi ns. kansanviisaus.

Moi!

Tervetuloa blogiini!

Tämä on ollut työn alla aika kauan. Välillä jo unohdinkin tämän ja tein kotisivuja, mutta sitten kuitenkin päädyin tähän ratkaisuun.

Nyt ei ole hirveesti sanottavaa, enkä tiedä mihin tahtiin tulen tätä blogia kirjoittelemaan. Tuossa vieressä on kuitenkin pari juttua jotka halusin jakaa. Jotain juttuja on kehitys vaiheessa ja aikanaan ne tulevat omiin välilehtiinsä.

Siis aikanaan...