Jaakko
Muhonen kuvaa artikkelissaan, Mielen rakentuminen, sitä minkä
tunnistan tapahtuneen omassa elämässänni.
Hän puhuu mielen positiivisesta ja negatiivisesta rakentumisesta.
Positiivisuus tarkoittaa tässä sitä, kun alamme tehdä havaitsemastamme maailmasta käsiteitä mielessämme. Arvottaen lajittelemme havaitsemamme asiat karkeasti ottaen haluttaviin, torjuttaviin ja merkityksettömiin. Rakkaudestakin me teemme käsitykset - kuvat - mieleemme. Sanomme rakkauden olevan sellaista ja tällaista, että siihen kuuluu sitä ja tätä ja rakkaus ilmenee niin ja näin. Näitä tekemiämme merkityksiä sitten säädämme varttuessamme ja näin mielen rakentuminen jatkuu automaattisena ajatustoimintana ohjaten meidän elämäämme.
Negatiivinen rakentuminen tapahtuu taas siten ettemme kykenekään sovittamaan jotakin kokemaamme entisiin mielenmalleihimme, vaan se kyseenalaistaakin vanhoja käsityksemme. Säätäminen ei onnistukaan. Tavallisesti siirrämme tällaisen tapahtuman alitajuntaan ja porskutamme eteenpäin koettaen unohtaa sen. Jos kuitenkin olemme herkistyneet kuuntelemaan sisäisiä kokemuksiamme ja tuntemuksiamme, eikä elämä enää ole niin päivänselvää eteenpäin porskuttamista, niin silloin voi jäädä kuuntelemaan kokemusta ja antaa sille tilaa olla olemassa. Kokemus voi johtaa monien rakentamiemme kuvien ja niille antamiemme merkitysten sortumiseen, mieli rakentuu negatiivisesti. Tämä muutos on aina enemmän tai vähemmän kivulias ja kokemuksena negatiivinen tapahtuessaan, mutta selkiydyttyään lopulta hyvinkin positiivinen.
Minulle tuollaisen käsitysteni mittavan kyseenalaistamisen lopullisesti laukaisi muutamat avomieliset kohtaamiset ihmisten kanssa. Toki jo jonkin aikaa olin katsellut maailmaa jotenkin etäämmältä, mutta nämä kohtaamiset laittoivat minut katsomaan käsityksiäni rakkaudesta uudelleen.
Koin sellaista yhteyttä ja yhteisyyttä niissä tilanteissa, mikä oli aivan uutta. Ne tilanteet vain tulivat eteeni mitenkään etsimättä tai tavoittelematta niitä. Ja mitä niissä tapahtui? Ei mitään erityistä. Vain avomielistä keskustelua, jakamista ja kuuntelua, siitä mitä minun ja toisen mielen päällä oli. Vai onkohan tällainen sittenkin jotain, mitä emme normaalisti tee?
Nämä yhteyden kokemukset sitten piirtyivät vasten elettyä elämääni ja varsinkin juuri vasten sen hetkisiä kokemuksia elämässäni, jossa parisuhteestani oli kadonnut kaikki yhteisyyden ja yhteyden tuntu. Me kumpikin olimme eläneet siinä niistä mieleemme rakennetuista merkityksistä käsin, joita olimme maailman kuvista mieleemme tehneet. Ja oleellista siinä elämässä oli huominen. Mennä jotain kohti, joka on huomenna. Se elämä oli tekemistä ja sai sisältönsä siitä, ei siinä ollut tilaa pysähtymiselle ja läsnäololle. Mutta näitä asioita en silloin vielä nähnyt ja ymmärtänyt.
Lopulta jäin katsomaan erään tuollaisen kohtaamisen täydellisyyttä. Kokemukseni kertoi, että se oli täydellistä. Mitä siihen voisi lisätä? Ihanan ihastuttava.
Ja sitten tuli ihastuminen. Ehkä voisin saada tuon kokemuksen takaisin, jos tuo ihminen olisi osa elämääni. Ja ihastumisen mukana tuli varovaisuus sanomisissa, eli pelko. Pelko menettää jotain mitä ei vielä edes ollut. Ajatus oli enemmän tulevaisuudessa, kuin siinä mikä siinä hetkessä oli. Minä yritin tarttua hetkeen, tuoda ajan piiriin sen mikä tapahtui nyt- hetkessä, mutta ei hetkeen voi tarttua tuhoamatta sitä, mikä voi tapahtua ja olla vain hetkessä.
Ajastaan ihmettely ja katsominen avasi näkemään millainen toisen kanssa jaettu nyt-hetki on. Siinä minä en halua itselleni mitään. Eikä tuo toinenkaan. Olemme täysin auki ja pelkäämättä, mitä toinen minusta ajattelee. Olemme tosia toisillemme. Ei ole mitään peiteltävää, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, ei tarvetta tehdä vaikutusta. Olemme läsnä ja kuulemme kunnioittaen toisiamme. Annamme kaiken olla niin kuin on. Anteeksianto on siinä koko ajan läsnä. Olemme anteeksiannon sisällä. Näin tulemme kohdanneeksi käsitteiden ja merkitysten tuolla puolen. Jopa ajan ja paikan kokemus haipuu siinä läsnäolemisessa taustalle.
Yhteys on, mutta se on jossain sen vanhan tutun maailman tuolla puolen. Hengessä sanoisin, jos siitä nyt jotain voi sanoa. Rakkaus on siinä vapaasti olemassa ilona, keveytenä ja kiitollisuutena. Ja Rakkaus on sinä, koska olemme Rakkaus automaattisesti egon ollessa poissa kontrolli ja hyötymistarpeineen. Hyvinkin voisin kutsua näitä kohtaamisen hetkiä Todellisiksi Elossaolemisen Pyhiksi hetkiksi, jotka jättivät jälkeensä kysymyksen, oliko siellä edes kahta? Oliko vain Yksi?
Kun nuo kohtaamisen kokemukset hämmensivät mieleni niin, että käsitykseni rakkaudesta kyseenalaistui, johti se lopulta sellaiseen sisäiseen tutkimusmatkaan missä mitään entistä käsitystään ja totuuttaan ei voinut jättää katsomatta, että millaisista kuvista ne oli tullut tehtyä.
Positiivisuus tarkoittaa tässä sitä, kun alamme tehdä havaitsemastamme maailmasta käsiteitä mielessämme. Arvottaen lajittelemme havaitsemamme asiat karkeasti ottaen haluttaviin, torjuttaviin ja merkityksettömiin. Rakkaudestakin me teemme käsitykset - kuvat - mieleemme. Sanomme rakkauden olevan sellaista ja tällaista, että siihen kuuluu sitä ja tätä ja rakkaus ilmenee niin ja näin. Näitä tekemiämme merkityksiä sitten säädämme varttuessamme ja näin mielen rakentuminen jatkuu automaattisena ajatustoimintana ohjaten meidän elämäämme.
Negatiivinen rakentuminen tapahtuu taas siten ettemme kykenekään sovittamaan jotakin kokemaamme entisiin mielenmalleihimme, vaan se kyseenalaistaakin vanhoja käsityksemme. Säätäminen ei onnistukaan. Tavallisesti siirrämme tällaisen tapahtuman alitajuntaan ja porskutamme eteenpäin koettaen unohtaa sen. Jos kuitenkin olemme herkistyneet kuuntelemaan sisäisiä kokemuksiamme ja tuntemuksiamme, eikä elämä enää ole niin päivänselvää eteenpäin porskuttamista, niin silloin voi jäädä kuuntelemaan kokemusta ja antaa sille tilaa olla olemassa. Kokemus voi johtaa monien rakentamiemme kuvien ja niille antamiemme merkitysten sortumiseen, mieli rakentuu negatiivisesti. Tämä muutos on aina enemmän tai vähemmän kivulias ja kokemuksena negatiivinen tapahtuessaan, mutta selkiydyttyään lopulta hyvinkin positiivinen.
Minulle tuollaisen käsitysteni mittavan kyseenalaistamisen lopullisesti laukaisi muutamat avomieliset kohtaamiset ihmisten kanssa. Toki jo jonkin aikaa olin katsellut maailmaa jotenkin etäämmältä, mutta nämä kohtaamiset laittoivat minut katsomaan käsityksiäni rakkaudesta uudelleen.
Koin sellaista yhteyttä ja yhteisyyttä niissä tilanteissa, mikä oli aivan uutta. Ne tilanteet vain tulivat eteeni mitenkään etsimättä tai tavoittelematta niitä. Ja mitä niissä tapahtui? Ei mitään erityistä. Vain avomielistä keskustelua, jakamista ja kuuntelua, siitä mitä minun ja toisen mielen päällä oli. Vai onkohan tällainen sittenkin jotain, mitä emme normaalisti tee?
Nämä yhteyden kokemukset sitten piirtyivät vasten elettyä elämääni ja varsinkin juuri vasten sen hetkisiä kokemuksia elämässäni, jossa parisuhteestani oli kadonnut kaikki yhteisyyden ja yhteyden tuntu. Me kumpikin olimme eläneet siinä niistä mieleemme rakennetuista merkityksistä käsin, joita olimme maailman kuvista mieleemme tehneet. Ja oleellista siinä elämässä oli huominen. Mennä jotain kohti, joka on huomenna. Se elämä oli tekemistä ja sai sisältönsä siitä, ei siinä ollut tilaa pysähtymiselle ja läsnäololle. Mutta näitä asioita en silloin vielä nähnyt ja ymmärtänyt.
Lopulta jäin katsomaan erään tuollaisen kohtaamisen täydellisyyttä. Kokemukseni kertoi, että se oli täydellistä. Mitä siihen voisi lisätä? Ihanan ihastuttava.
Ja sitten tuli ihastuminen. Ehkä voisin saada tuon kokemuksen takaisin, jos tuo ihminen olisi osa elämääni. Ja ihastumisen mukana tuli varovaisuus sanomisissa, eli pelko. Pelko menettää jotain mitä ei vielä edes ollut. Ajatus oli enemmän tulevaisuudessa, kuin siinä mikä siinä hetkessä oli. Minä yritin tarttua hetkeen, tuoda ajan piiriin sen mikä tapahtui nyt- hetkessä, mutta ei hetkeen voi tarttua tuhoamatta sitä, mikä voi tapahtua ja olla vain hetkessä.
Ajastaan ihmettely ja katsominen avasi näkemään millainen toisen kanssa jaettu nyt-hetki on. Siinä minä en halua itselleni mitään. Eikä tuo toinenkaan. Olemme täysin auki ja pelkäämättä, mitä toinen minusta ajattelee. Olemme tosia toisillemme. Ei ole mitään peiteltävää, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, ei tarvetta tehdä vaikutusta. Olemme läsnä ja kuulemme kunnioittaen toisiamme. Annamme kaiken olla niin kuin on. Anteeksianto on siinä koko ajan läsnä. Olemme anteeksiannon sisällä. Näin tulemme kohdanneeksi käsitteiden ja merkitysten tuolla puolen. Jopa ajan ja paikan kokemus haipuu siinä läsnäolemisessa taustalle.
Yhteys on, mutta se on jossain sen vanhan tutun maailman tuolla puolen. Hengessä sanoisin, jos siitä nyt jotain voi sanoa. Rakkaus on siinä vapaasti olemassa ilona, keveytenä ja kiitollisuutena. Ja Rakkaus on sinä, koska olemme Rakkaus automaattisesti egon ollessa poissa kontrolli ja hyötymistarpeineen. Hyvinkin voisin kutsua näitä kohtaamisen hetkiä Todellisiksi Elossaolemisen Pyhiksi hetkiksi, jotka jättivät jälkeensä kysymyksen, oliko siellä edes kahta? Oliko vain Yksi?
Kun nuo kohtaamisen kokemukset hämmensivät mieleni niin, että käsitykseni rakkaudesta kyseenalaistui, johti se lopulta sellaiseen sisäiseen tutkimusmatkaan missä mitään entistä käsitystään ja totuuttaan ei voinut jättää katsomatta, että millaisista kuvista ne oli tullut tehtyä.
