Tämä kirjoitus kertoo huomioistani ja kokemuksistani kuuntelemisesta, vuorovaikutuksesta ja kuulluksi tulemisesta.
Olen ollut muutamia kertoja mukana Sircleway puhepiirissä, joka osin pohjautuu yhdysvalloissa kehitettyyn Co-counselling parikeskusteluun. Meitä oli piirissä noin parikymmentä osallistujaa ja puheenvuoro kiersi ringissä niin että kukin sai puhua vuorollaan, jos halusi sanoa jotain. Pakko ei ollut ellei halunnut. Heti alussa iso piiri jaettiin myös neljään tai viiteen pienempään piiriin ja ne kokoontuivat kolme kertaa päivässä jonkin teeman puitteissa, tai sitten jokainen sai puhua juuri siitä, mitä mielenpäällä erityisesti oli. Lisäksi oli vielä parikeskusteluja.
Kaikissa näissä piireissä puhuminen tapahtui vuoron perään, ja pienemmissä piireissä oli jokaiselle varattu tietty aika, noin 10 – 15 minuuttia, ja parikeskusteluissa vielä enemmän. Kaikki toiset kuuntelivat puhujaa hiljaa, antaen tälle jakamattoman huomionsa. Piirissä kiersi puhekeppi vielä apuvälineenä, kuin muistuttamassa, että vain sen haltijalla oli sillä hetkellä puheenvuoro. Ohjeena oli, että jotakin tarkentavaa, lähinnä kokemiseen ja tuntemiseen liittyvää sai kyllä kysyä, mutta kaikenlaisesta kommentoinnista tuli pidättyä, myöskin sen jälkeen kun puhuja lopetti, ei asiaa kommentoitu.
Aluksi tuo huomion keskipisteenä oleminen tuntui ahdistavalle ja kiusalliselle, sillä olihan se niin erilainen tilanteena, kuin mihin olin tottunut. Pian kuitenkin saattoi rauhassa miettiä seuraavia sanojaan, toisin kuin sellaisissa tavanomaisissa keskustelutilanteissa joissa tauot puheessa koetaan ahdistavina. Muistan hyvin kuinka jännitin ensimmäistä pienen piirin kokoontumista. Kun istuimme siihen piiriin, ihmettelin kuinkahan voin puhua 15 minuuttia yhteen menoon, ja vielä mahdollisimman henkilökohtaisista asioista, niin kuin piirin vetäjät olivat kehottaneet.
Minun vuoroni puhua taisi olla toisena, ja jotenkin ensimmäistä puhujaa kuunnellessa oli alkanut syntyä kokemus turvassa olemisesta siinä piirissä. Pientä levottomuutta alussa tuntui vatsanpohjassa, mutta alkuun päästyäni oli lopulta helppoa puhua tuo aika. Jo sillä ensimmäisellä kerralla oivalsin kuinka vähän meillä on tavallisissa keskustelutilanteissa mahdollisuutta kuunnella ja kuulla.
Ensinnäkin normaali tapamme keskustella alkoi muistuttaa suuresti kilpailutilannetta. Oivallisena ja kiinnostavana olemme oppineet pitämään sellaista keskustelua, jossa puheenvuorot vaihtuvat nopeasti ja toinen toistaan hienompia kommentteja singahtelee ilmoille. Se joka pystyy loistamaan tietämyksellään ja verbaalisilla kyvyillään, saa osakseen ihailua ja hänen ns. katu-uskottavuus kasvaa toisten silmissä. Sijaa todelliselle toisten kuulemiselle on kuitenkin hyvin vähän tuollaisessa keskustelussa. Erityisen korostuneesti tämä tulee näkyviin vaaliväittelyissä. Puhujan ei tarvitse yleensä sanoa montakaan sanaa, kun käsiä on jo pystyssä puheenvuoron saamiseksi. Heillä on syntynyt tarve kommentoida ja tuon kommentin ajattelu ja muotoilu estää heitä kuulemasta oikeasti ja syvästi. Heillä on puolustus reaktio päällä. Koko keskustelu on hyökkäämistä ja puolustamista, eli kilpailua puhtaimmillaan.
Toinen asia, josta tulin selkeästi tietoiseksi piirin jälkeen, oli se kuinka tavallinen keskustelumme muoto estää meitä ilmaisemasta hyvin itseämme juuri tuon kilpailun vuoksi. Meille ei jää aikaa eikä tilaa kuunnella edes itseämme tavallisissa keskusteluissamme ja löytää niitä parhaita ilmauksia, koska pienenkin tauon syntyessä jo joku vie puheenvuoromme. Keskustelusta tulee näin väkisinkin hyvin pinnallista.
Siinä piirissä löytyi kuunnellessa helposti sellainen mielentila, jossa oli hyvin vähän ajatuksia. Olin vain läsnä puhujalle ja kuuntelin häntä koko olemuksellani. Ja niin koin heidänkin vahvan ja hyväksyvän läsnäolonsa itse puhuessani. Kolme neljä päivää tällaista läsnä olevaa kuuntelua ja puhumista veivät ihan toisenlaiseen kommunikoinnin kokemukseen. Kokemukseen jossa saattoi olla turvallisesti ja avoimesti omana itsenään ja antaa myös asioihin liittyvien tunteiden purkautua. Varsinkin pienessä piirissä ja parikeskusteluissa syntyi poikkeuksellisen vahva yhteisyyden, yhteyden ja läheisyyden kokemus. Joskus oman mukavuusalueensa jättäminen voikin viedä kokemukseen, joka onkin oikein mukava ja vieläpä opettavainen.
Nyt saatoin katsoa sitä yleistä kommunikoinnin tapaamme erilaisesta kokemuksesta käsin ja nähdä ettei se ole ainoa mahdollinen tapa. Sillekin on sijansa ja paikkansa tavallisten arkisten käytännön asioiden parissa, mutta silloin kun haluamme ymmärtää toisiamme syvällisesti, tulisi puhumisen sijaan keskittyä kuuntelemiseen.
Tuosta uudesta kokemusta käsin kun sitten katselin sitä tapaa, joka meille on niin tuttu, tunnistin siinä vallitsevana piirteenä varuillaanolon. Se varuillaanolo ulottuu myös läheisiin ihmissuhteisiimme. Miksi me sitten pelkäämme? Miksi me pelkäämme läheisiämme? Sillä pelkoahan varuillaanolo on.
Aloin miettiä asiaa ihan siitä lähtien miten me tulemme kohtaamaan puheen ollessamme pieniä lapsia. Niin kauan, kun sanojen käsitteet ei ole vielä hallussamme, aikuiset puhuvat meille hyvin eri tavalla, kuin sen jälkeen kun alamme ymmärtää niiden merkityksen. Siihen asti puhe on hyväksyvää ja arvostavaa, mikäli vanhempamme ovat tasapainoisia ihmisiä, mutta osoittaessamme ymmärtävämme jo jotain, meitä aletaankin puhutella toisin. Enää se ei ole pelkästään hyväksyvää, nyt alkaa riippua meidän käyttäytymisestämme, miten meitä puhutellaan. Vanhempamme eivät enää ehdoitta hyväksykään meitä. Toistuvasti meitä puheella arvostellaan ja osoitetaan ettemme tiedä, ymmärrä tai osaa. No emmehän me tietenkään paljon mitään osaakaan, mutta tästäkö lähtee kehittymään meidän varauksellinen suhtautuminen kuunteluun?
Kuuntele! Mikset sinä koskaan kuuntele!? Kuuntele nyt! KUUNTELE!!! Tarvinneeko laittaa näkyville kovempia esimerkkejä? Kyllä näilläkin jo saadaan heräämään pelko ja varauksellisuus. Sitten kun vielä mietitään sitä, kuuntelemmeko me todella, mitä lapsella on sanottavaa? Itse en ainakaan osannut kuunnella, silloin kun lapseni olivat pieniä. Tutulle sitä vastoin tuntuu kuuntelemisen vaatiminen lapsiltani. No enhän tuolloin tiennyt mitään muuta tapaa olevan olemassakaan, joten tapahtuneen murehtiminen on turhaa, eikä se sitä korjaa.
Erään ystävän kanssa mietimmekin sitä, miten lapsemme olivat syntyneetkin juuri silloin kun meillä oli kaikkein vähiten aikaa heille. Jälkeenpäin ajatellen hulluimpaan mahdolliseen aikaan. Elämä oli ollut työtä, rakentamista, kaiken sen hankkimista minkä uskotaan tekevän meidät onnelliseksi, kuten hieno auto, kesämökki, etelänmatkat, videot, stereot, jne. Ja tuohan on se ihan yleinen lasten hankkimisaika kaikilla, silloin kun heille ei ole aikaa, vaan voimavarat sitoutuu pesän rakennukseen ja selviytymiseen veloista ja muista kuluista.
Lapsi kyllä kuuntelee, jos meillä on hänelle aikaa ja jos puhuisimme hänelle niin kuin vertaisellemme. Olen lastenlasteni kanssa tämän käytännössä kokenut. Heille on puhuttava arvostaen ja läsnä ollen ja myös heitä on kuunneltava. Ja simsalabim! Yhteys syntyy! Koskaan ei pidä sortua asettumaan heidän yläpuolelleen. Joskus näkee miten aikuiset laskevat leikkiä sen varjolla kun lapsi ei vielä ymmärrä joitakin asioita. Vaikka se näyttää meistä niin viattomalle, niin lapsen kokemus on kuitenkin enemmän tai vähemmän nöyryyttävä. Lapsen kysymyksiin on vastattava asiallisesti ja niin hyvin kuin se vain on mahdollista. Heidän kanssa voi ilakoida ja laskea leikkiä, mutta huumorin varjolla ei saa koskaan osoittaa suurempaa tietämystään tai osaamistaan. Sellainen väheksyminen tuntuu lapsista yhtä ikävälle kuin meistä aikuisistakin.
Eräs tapahtuma opetti minulle paljon siitä, miten pieneltä näyttävien tekijöiden varassa luottamuksellinen yhteytemme on.
Lähdin antamaan iltaheiniä hevosille nelivuotiaan lapsenlapseni kanssa ja kysyin ennen lähtöämme, olisiko käytävä pissalla? Ei tartte, tuli vastaus. Niin sitten puin hänet ja itseni ja lähdimme tallille. Sinne päästyämme hän pysähtyi jalat ristissä tallin käytävälle ja vähän arkaillen sanoi, pappa minua pissittää. Lyhyessä hetkessä ehdin huomata monta asiaa, tytön anteeksi pyytävän katseen, ehkä siinä oli myös huolta, suutunko hänelle. Sitten sen, miten olisin aikoinaan reagoinut samassa tilanteessa omien lasteni kanssa. Varmasti olisin osoittanut lapselleni suivaantumiseni niin sanallisesti kuin äänensävylläni. Tajusin välähdyksen omaisesti siinä tuon hetken merkityksellisyyden. Hymyilin ja sanoin hänelle ihan normaalilla äänellä, että mennäänpä sitten vessaan. Tytön kasvoille levisi iloinen hymy ja silmissä tuikahti jotain lämmintä. Koin tuossa hetkessä vain myötätuntoa tyttöä, omia lapsiani ja itseäni kohtaan, ja sen miten yhteys säilyi. Mitään ei mennyt rikki välillämme. Tuona pienenä hetkenä koin oivaltaneeni hyvin perustavanlaatuisia asioita lapsen ja aikuisen välillä tapahtuvan kanssakäymisen merkityksestä, siitä miten se vaikuttaa kommunikoinnin tapaamme ja sitä kautta koko elämäämme.
”Ei haittaa.” Noinhan moni lapsi sanoo kun tapahtuu jokin vahinko. Ei meidän tarvitsisi mitenkään viestittää että haittaa, koska lapsi itsekin yleensä huomaa milloin kaikki ei ole mennyt ihan kohdalleen. Ihan asiallinen puhdas neuvominen ei etäännytä lasta meistä, kunhan siihen vain ei pääse mukaan mitään piiloviestintää.
”Ei haittaa”, tämä meidän olisi hyvä muistaa varsinkin lasten kanssa, mutta myös muissakin ihmissuhteissamme.
Olen ollut muutamia kertoja mukana Sircleway puhepiirissä, joka osin pohjautuu yhdysvalloissa kehitettyyn Co-counselling parikeskusteluun. Meitä oli piirissä noin parikymmentä osallistujaa ja puheenvuoro kiersi ringissä niin että kukin sai puhua vuorollaan, jos halusi sanoa jotain. Pakko ei ollut ellei halunnut. Heti alussa iso piiri jaettiin myös neljään tai viiteen pienempään piiriin ja ne kokoontuivat kolme kertaa päivässä jonkin teeman puitteissa, tai sitten jokainen sai puhua juuri siitä, mitä mielenpäällä erityisesti oli. Lisäksi oli vielä parikeskusteluja.
Kaikissa näissä piireissä puhuminen tapahtui vuoron perään, ja pienemmissä piireissä oli jokaiselle varattu tietty aika, noin 10 – 15 minuuttia, ja parikeskusteluissa vielä enemmän. Kaikki toiset kuuntelivat puhujaa hiljaa, antaen tälle jakamattoman huomionsa. Piirissä kiersi puhekeppi vielä apuvälineenä, kuin muistuttamassa, että vain sen haltijalla oli sillä hetkellä puheenvuoro. Ohjeena oli, että jotakin tarkentavaa, lähinnä kokemiseen ja tuntemiseen liittyvää sai kyllä kysyä, mutta kaikenlaisesta kommentoinnista tuli pidättyä, myöskin sen jälkeen kun puhuja lopetti, ei asiaa kommentoitu.
Aluksi tuo huomion keskipisteenä oleminen tuntui ahdistavalle ja kiusalliselle, sillä olihan se niin erilainen tilanteena, kuin mihin olin tottunut. Pian kuitenkin saattoi rauhassa miettiä seuraavia sanojaan, toisin kuin sellaisissa tavanomaisissa keskustelutilanteissa joissa tauot puheessa koetaan ahdistavina. Muistan hyvin kuinka jännitin ensimmäistä pienen piirin kokoontumista. Kun istuimme siihen piiriin, ihmettelin kuinkahan voin puhua 15 minuuttia yhteen menoon, ja vielä mahdollisimman henkilökohtaisista asioista, niin kuin piirin vetäjät olivat kehottaneet.
Minun vuoroni puhua taisi olla toisena, ja jotenkin ensimmäistä puhujaa kuunnellessa oli alkanut syntyä kokemus turvassa olemisesta siinä piirissä. Pientä levottomuutta alussa tuntui vatsanpohjassa, mutta alkuun päästyäni oli lopulta helppoa puhua tuo aika. Jo sillä ensimmäisellä kerralla oivalsin kuinka vähän meillä on tavallisissa keskustelutilanteissa mahdollisuutta kuunnella ja kuulla.
Ensinnäkin normaali tapamme keskustella alkoi muistuttaa suuresti kilpailutilannetta. Oivallisena ja kiinnostavana olemme oppineet pitämään sellaista keskustelua, jossa puheenvuorot vaihtuvat nopeasti ja toinen toistaan hienompia kommentteja singahtelee ilmoille. Se joka pystyy loistamaan tietämyksellään ja verbaalisilla kyvyillään, saa osakseen ihailua ja hänen ns. katu-uskottavuus kasvaa toisten silmissä. Sijaa todelliselle toisten kuulemiselle on kuitenkin hyvin vähän tuollaisessa keskustelussa. Erityisen korostuneesti tämä tulee näkyviin vaaliväittelyissä. Puhujan ei tarvitse yleensä sanoa montakaan sanaa, kun käsiä on jo pystyssä puheenvuoron saamiseksi. Heillä on syntynyt tarve kommentoida ja tuon kommentin ajattelu ja muotoilu estää heitä kuulemasta oikeasti ja syvästi. Heillä on puolustus reaktio päällä. Koko keskustelu on hyökkäämistä ja puolustamista, eli kilpailua puhtaimmillaan.
Toinen asia, josta tulin selkeästi tietoiseksi piirin jälkeen, oli se kuinka tavallinen keskustelumme muoto estää meitä ilmaisemasta hyvin itseämme juuri tuon kilpailun vuoksi. Meille ei jää aikaa eikä tilaa kuunnella edes itseämme tavallisissa keskusteluissamme ja löytää niitä parhaita ilmauksia, koska pienenkin tauon syntyessä jo joku vie puheenvuoromme. Keskustelusta tulee näin väkisinkin hyvin pinnallista.
Siinä piirissä löytyi kuunnellessa helposti sellainen mielentila, jossa oli hyvin vähän ajatuksia. Olin vain läsnä puhujalle ja kuuntelin häntä koko olemuksellani. Ja niin koin heidänkin vahvan ja hyväksyvän läsnäolonsa itse puhuessani. Kolme neljä päivää tällaista läsnä olevaa kuuntelua ja puhumista veivät ihan toisenlaiseen kommunikoinnin kokemukseen. Kokemukseen jossa saattoi olla turvallisesti ja avoimesti omana itsenään ja antaa myös asioihin liittyvien tunteiden purkautua. Varsinkin pienessä piirissä ja parikeskusteluissa syntyi poikkeuksellisen vahva yhteisyyden, yhteyden ja läheisyyden kokemus. Joskus oman mukavuusalueensa jättäminen voikin viedä kokemukseen, joka onkin oikein mukava ja vieläpä opettavainen.
Nyt saatoin katsoa sitä yleistä kommunikoinnin tapaamme erilaisesta kokemuksesta käsin ja nähdä ettei se ole ainoa mahdollinen tapa. Sillekin on sijansa ja paikkansa tavallisten arkisten käytännön asioiden parissa, mutta silloin kun haluamme ymmärtää toisiamme syvällisesti, tulisi puhumisen sijaan keskittyä kuuntelemiseen.
Tuosta uudesta kokemusta käsin kun sitten katselin sitä tapaa, joka meille on niin tuttu, tunnistin siinä vallitsevana piirteenä varuillaanolon. Se varuillaanolo ulottuu myös läheisiin ihmissuhteisiimme. Miksi me sitten pelkäämme? Miksi me pelkäämme läheisiämme? Sillä pelkoahan varuillaanolo on.
Aloin miettiä asiaa ihan siitä lähtien miten me tulemme kohtaamaan puheen ollessamme pieniä lapsia. Niin kauan, kun sanojen käsitteet ei ole vielä hallussamme, aikuiset puhuvat meille hyvin eri tavalla, kuin sen jälkeen kun alamme ymmärtää niiden merkityksen. Siihen asti puhe on hyväksyvää ja arvostavaa, mikäli vanhempamme ovat tasapainoisia ihmisiä, mutta osoittaessamme ymmärtävämme jo jotain, meitä aletaankin puhutella toisin. Enää se ei ole pelkästään hyväksyvää, nyt alkaa riippua meidän käyttäytymisestämme, miten meitä puhutellaan. Vanhempamme eivät enää ehdoitta hyväksykään meitä. Toistuvasti meitä puheella arvostellaan ja osoitetaan ettemme tiedä, ymmärrä tai osaa. No emmehän me tietenkään paljon mitään osaakaan, mutta tästäkö lähtee kehittymään meidän varauksellinen suhtautuminen kuunteluun?
Kuuntele! Mikset sinä koskaan kuuntele!? Kuuntele nyt! KUUNTELE!!! Tarvinneeko laittaa näkyville kovempia esimerkkejä? Kyllä näilläkin jo saadaan heräämään pelko ja varauksellisuus. Sitten kun vielä mietitään sitä, kuuntelemmeko me todella, mitä lapsella on sanottavaa? Itse en ainakaan osannut kuunnella, silloin kun lapseni olivat pieniä. Tutulle sitä vastoin tuntuu kuuntelemisen vaatiminen lapsiltani. No enhän tuolloin tiennyt mitään muuta tapaa olevan olemassakaan, joten tapahtuneen murehtiminen on turhaa, eikä se sitä korjaa.
Erään ystävän kanssa mietimmekin sitä, miten lapsemme olivat syntyneetkin juuri silloin kun meillä oli kaikkein vähiten aikaa heille. Jälkeenpäin ajatellen hulluimpaan mahdolliseen aikaan. Elämä oli ollut työtä, rakentamista, kaiken sen hankkimista minkä uskotaan tekevän meidät onnelliseksi, kuten hieno auto, kesämökki, etelänmatkat, videot, stereot, jne. Ja tuohan on se ihan yleinen lasten hankkimisaika kaikilla, silloin kun heille ei ole aikaa, vaan voimavarat sitoutuu pesän rakennukseen ja selviytymiseen veloista ja muista kuluista.
Lapsi kyllä kuuntelee, jos meillä on hänelle aikaa ja jos puhuisimme hänelle niin kuin vertaisellemme. Olen lastenlasteni kanssa tämän käytännössä kokenut. Heille on puhuttava arvostaen ja läsnä ollen ja myös heitä on kuunneltava. Ja simsalabim! Yhteys syntyy! Koskaan ei pidä sortua asettumaan heidän yläpuolelleen. Joskus näkee miten aikuiset laskevat leikkiä sen varjolla kun lapsi ei vielä ymmärrä joitakin asioita. Vaikka se näyttää meistä niin viattomalle, niin lapsen kokemus on kuitenkin enemmän tai vähemmän nöyryyttävä. Lapsen kysymyksiin on vastattava asiallisesti ja niin hyvin kuin se vain on mahdollista. Heidän kanssa voi ilakoida ja laskea leikkiä, mutta huumorin varjolla ei saa koskaan osoittaa suurempaa tietämystään tai osaamistaan. Sellainen väheksyminen tuntuu lapsista yhtä ikävälle kuin meistä aikuisistakin.
Eräs tapahtuma opetti minulle paljon siitä, miten pieneltä näyttävien tekijöiden varassa luottamuksellinen yhteytemme on.
Lähdin antamaan iltaheiniä hevosille nelivuotiaan lapsenlapseni kanssa ja kysyin ennen lähtöämme, olisiko käytävä pissalla? Ei tartte, tuli vastaus. Niin sitten puin hänet ja itseni ja lähdimme tallille. Sinne päästyämme hän pysähtyi jalat ristissä tallin käytävälle ja vähän arkaillen sanoi, pappa minua pissittää. Lyhyessä hetkessä ehdin huomata monta asiaa, tytön anteeksi pyytävän katseen, ehkä siinä oli myös huolta, suutunko hänelle. Sitten sen, miten olisin aikoinaan reagoinut samassa tilanteessa omien lasteni kanssa. Varmasti olisin osoittanut lapselleni suivaantumiseni niin sanallisesti kuin äänensävylläni. Tajusin välähdyksen omaisesti siinä tuon hetken merkityksellisyyden. Hymyilin ja sanoin hänelle ihan normaalilla äänellä, että mennäänpä sitten vessaan. Tytön kasvoille levisi iloinen hymy ja silmissä tuikahti jotain lämmintä. Koin tuossa hetkessä vain myötätuntoa tyttöä, omia lapsiani ja itseäni kohtaan, ja sen miten yhteys säilyi. Mitään ei mennyt rikki välillämme. Tuona pienenä hetkenä koin oivaltaneeni hyvin perustavanlaatuisia asioita lapsen ja aikuisen välillä tapahtuvan kanssakäymisen merkityksestä, siitä miten se vaikuttaa kommunikoinnin tapaamme ja sitä kautta koko elämäämme.
”Ei haittaa.” Noinhan moni lapsi sanoo kun tapahtuu jokin vahinko. Ei meidän tarvitsisi mitenkään viestittää että haittaa, koska lapsi itsekin yleensä huomaa milloin kaikki ei ole mennyt ihan kohdalleen. Ihan asiallinen puhdas neuvominen ei etäännytä lasta meistä, kunhan siihen vain ei pääse mukaan mitään piiloviestintää.
”Ei haittaa”, tämä meidän olisi hyvä muistaa varsinkin lasten kanssa, mutta myös muissakin ihmissuhteissamme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti