KUORI

Yli kymmenentuhatta yötä ja päivää hän oli elänyt kun kuori vihdoin rikkoutui.

Siinä hän seisoi yksin palasten keskellä, aivan kuin jonkin linnan raunioilla, - tai vankilan. Niin, se oli ollut vankila ja samalla linnoitus. Vaan eipä mennä pidemmälle, palataan sinne mistä tarinat alkavat.

Poika syntyi ihan tavalliseen perheeseen ihan tavallisena päivänä eikä mitään muutakaan tavatonta tapahtunut, - paitsi tietysti se, että hän syntyi.

Poika sai rakkautta vanhemmiltaan ja isovanhemmiltaan ja naapurit ja sukulaiset kävivät katsomassa häntä sanoen, että onpa se iso ja potra poika. Kaikki oli hyvin, niin kuin pitikin.

Poika kasvoi, tutki ympäristöään ja sai tutustua kaikenlaisiin eläimiinkin jo ennen kuin oppi kävelemään. Hän oli näet syntynyt maalaistaloon. Heillä oli kissoja, lehmiä, sikoja, kanoja, lampaita hevosia, kaneja...

Ensimmäinen asia jonka hän elämästään vieläkin, yli kymmenentuhannen yön ja päivän jälkeen muistaa, on kun hän istuu Sopon vetämässä reessä äitinsä ja pappansa välissä matkalla mummolaan. Siinä hän on turvassa kuin lintu pesässä, lumen narskuessa reen jalasten alla. Kärrytien päälle kaartuvista huurteisista nuorista koivuista muotoutui heidän ympärilleen aamu-auringossa kimalteleva valkoinen holvi. Tuo näky ja tunnelma on syöpynyt jonnekin hänen sisimpäänsä lähtemättömästi. Silloin hän oli vain alle kaksisataa päivää ihmetellyt tätä maailmaa.

Niin sitten päivä vaihtui yöksi ja yö päiväksi... Poika kasvoi.

Äiti ja isä opastivat häntä niin kuin olivat oppineet ja oikeana pitivät. Alkoi koulu, tarjoili hänelle tietoja ja oppeja, joita voisi tarvita elämänpolullaan. Päivät vaihtuivat, poika varttui. Tapasi sitten oikein kivan tytön ja meni naimisiin. He hankkivat oman kodin, saivat lapsia omaksi ja vanhempiensa iloksi, ja elivät elämäänsä niin kuin tavallista on.

Nyt seisoessaan ja katsellessaan kuoren palasia ympärillään hän voi ymmärtää kuinka kuori oli hänen ympärilleen syntynyt. Hän oli alkanut itse keräilemään jo hyvin varhain kaikkea mahdollista, jota hänen eteensä tuli tutkiessaan maailmaa. Hän oli löytänyt palasia kontatessaan tuvan lattialla kissan perässä, juostessaan läpi kanaparven kesäpäivänä pihamaalla, kuunnellessaan isän ja papan tarinoita, sotkiessaan pyhävaatteensa punaiseen maaliin sillä aikaa, kun äiti puki itseään kyläily kuntoon.

Ne palaset, joita hän löysi läheltä kotiaan, olivat olleet hyvin läpikuultavia. Onneksi, - sillä niin ei välttämättä olisi tarvinnut olla. Ne olisivat voineet olla aivan mustia. Tummat läpinäkymättömimmät palaset hän löysi vasta myöhemmin. Pelko oli saanut hänet ottamaan mukaansa paljon palasia kuoreensa. Ja nuo palaset olivatkin kaikkein lujimmassa, sillä pelko oli kuin laasti niiden välissä, hyvin kovaa ja sitkeää.

Sitten, lieneekö palaset kuoressa alkaneet kutistua, mutta ahdistava tunne ajan mittaan kasvoi kasvamistaan. Lopulta hänestä tuntui ettei hänen sydämensä enää mahdu sykkimään, sitä aivan kuin puristi jokin. Tietämättään hän oli hyvin lähellä kuolemaansa, ja jos hän ei nyt olisi ottanut vakavasti viestiä, jolla sydän häntä varoitti, hän ei olisi pitkään selvinnyt hengissä. Hän kuitenkin alkoi kuunnella sydäntään ja miettiä kuinka sen oloa voisi helpottaa. Mikä sitä oikein satutti?

Aluksi oli hyvin vaikea kuulla edes sen ääntä, saati sitten luottaa sen neuvoihin. Mutta hän kokeili joitakin sen neuvoja, ja kun ne osoittautuivat hyviksi, hän alkoi luottaa siihen yhä enemmän. Jotkut neuvoista olivat täydellisessä ristiriidassa hänen oikeina pitämiensä arvojen ja tapojen kanssa. Eikä vain hänen mielestään oikeitten, vaan toisetkin ihmiset näyttivät pitävän samoja asioita oikeina kuin hänkin oli pitänyt.

Kun hän tutkaili sydämensä neuvoja mielessään, hänelle tuli aina hyvin yksinäinen olo. Kuitenkin luottamus neuvoihin vahvistui, sillä olihan tuo ahdistava tunne aina vain helpottunut sen ajan kuluessa, kun hän oli niitä noudattanut.

Samoin sen ääni kuului nyt paremmin ja useammin, aivan kuin yhteys siihen olisi tullut ajan myötä helpommaksi saada. Hänestä oli alkanut myös tuntua siltä, että yhteys oli ollut aina olemassa, mutta kun kukaan ei ollut kertonut siitä, se oli käyttämättömänä lähes kadonnut. Kadonnut, niin kuin käyttämätön polku katoaa metsässä, siihen alkaa kasvaa puita eikä sitä jonakin päivänä enää löydy.

Kuori oli kuin suodatin hänen ympärillään seuloen maailman niiden kuvien kaltaiseksi, mitä palasten kuvat edellyttivät. Mutta sen saumat olivat käyneet hauraiksi, koska hän oli uskaltanut noudattaa sydämensä neuvoja. Saumat olivat alkaneet vuotaa kun pelon laasti oli alkanut rapautua.

Eräänä päivänä jostain avoimesta kohdasta pääsi sisään Valon Olento. Olento oli jollain kumman kauniilla, hiljaisen vaatimattomalla tavalla hyvin aito. Pojasta tuntui kuin olisi aina tuntenut hänet. Hänen kanssaan oli helppo olla ja puhua. He puhuivatkin paljon kävellessään pitkin merenrantaa ja etsiessään kauniita kiviä ja simpukoita rantahiekasta.

Viimeisenä yhteisenä iltana merenrannalla, istuessaan yläpuolelleen kaartuvan hiekkakivikielekkeen alla nuotion loisteessa, aaltojen murtuessa rantahiekalle, salamien välähdellessä ja ukkosen jyristessä pojalle tuli jostain tunne, että tästä eteenpäin hänen elämänsä täytyy olla totta.

Sitten tuli se päivä kun kuori rikkoutui. Entinen elämä oli siinä sirpaleina hänen jaloissaan ja hän oli yksin. Tai ei sentään, tuon Valon Olennon kanssa jaetut hetket olivat näyttäneet pojalle polun takaisin sydämeensä ja siellä hän tiesi nyt olevansa aina yhteydessä siihen, mikä on aitoa ja totta. Pojasta tuntui kuin hän olisi palaamassa takaisin kotiin.

Niin, - sitä se oli. Kotiin palaamista. Hän tunsi lähestyvänsä jotakin sellaista, mistä oli joutunut eroon kauan sitten. Hänen maailmansa ei ollut enää luja. Tuo kuori oli poissa, joka oli tehnyt siitä niin selvän ja lujan. Nyt se oli hauras ja silti turvallinen ja niin ihanalla tavalla avoin, mahdollinen vaikka mille.

Hän oli löytänyt jotakin sekä syvältä sisältään että ulkopuoleltaan, ja samalla tunsi olevansa yhtä kaiken kanssa. Enää ei ollut rajaa, - kuorta välissä. Oli vain rakkaus, kiitollisuus ja ilo. Ilo nähdä kotiportti. Matkaa on kuitenkin vielä jäljellä ja sitä hän tekee ystäviensä kanssa, jotka ovat samalla matkalla, - palaamassa kotiin. Ja tuon matkan jakaminen on ihanaa ja yllätyksellistä. Sen tekemiseen hän tarvitsee matkakumppaneita, ystäviä, jotka ovat valmiita kulkemaan rinnalla avoimin mielin ja toisiaan kuullen.